Joulukuussa -21 pääsin toteuttamaan suunnitellun mutta koronan takia pitkään odottamani vierailun minulle ennestään tuttuun maahan, Hondurasiin, olinhan siellä -90 luvun lopulla 1,5 vuotta yksityisten viljelymetsien perustamisen, hoitamisen suojelun ja korjuun asiantuntijana. Samoin niinä vuosina vierailin muissakin Väli-Amerikan maissa metsäasioissa viipyen kuukaudesta pariin kussakin riippuen isäntäjärjestöjen tarpeista ja haluista järjestää kursseja. Yli kahden vuosikymmenen jälkeen oli kiinnostavaa nähdä taas tutut paikat, muuttuneet ympäristöt, tavata vanhat (tosiaan vanhat) tutut ja tavata uusia innostuneita ihmisiä ja kuten teemaan kuului, niin tietysti työnsä äärellä.  Kahvia tuottamassa maailmanmarkkinoille.

Johtuen metsätaustastani niin halusin ennen varsinaista kummivierailua tutustua ja sisäistää paikallista tietoa ja taustaa kahvinpapujen tuottamiselle, joten vierailin omalla ajalla ennen Hondurasia viikon Guatemalassa missä vanhat tuttuni pitivät minua kuin piispaa pappilassa ja heidän suhteillaan pääsin vierailemaan kolmelle erilaiselle tuotantotavalle perustuvalle kahviplantaasille, eli yksityiselle, kansainväliselle ja osuustoiminnalliselle.

Yksityinen kahvintuottaja oli pienimuotoisen, kotimarkkinoille tarkoitetun sadon tuottaja, hän teki kaiken alusta loppuun, eli kasvatti, korjasi ja jalosti, aina paketointiin asti, papuna tai jauheena. Mieluummin papuna. Merkille pantavaa oli, että hän ainoana tapaamistani viljelijöistä oli kemiallisen lannoituksen ja – torjunnan puolestapuhuja sekä niiden käyttäjä. Perusteluna oli isommat sadot (20%) ja halvemmat hinnat, kotimarkkinoilla raha oli tiukassa tuotanto hyvin työvoimavaltaista.

Kansainvälinen (irlantilainen) tuottajayhtiö taas uskoi luomutuotantoon ja paikalliseen kahvipensaiden jalostukseen. Osuustoiminnallinen liike oli myös luomun kannalla (helpompi myydä kv-markkinoille) mutta he olivat enemmän ymmärtääkseni ostotaimien varassa ilman omaa taimituotantoa.

Viikon vierailujen jälkeen tunsin tietäväni jotain kahvista, kasvatuksesta, korjuusta, jalostuksesta sekä ennen kaikkea markkinoista, ainakin tiesin paljon enemmän kuin ennen tuloani. – Olin siis valmis asiantuntijatehtäviin naapurimaassa Hondurasissa...

Paluulentoni jälkeen vuokrasin auton Tegucigalpasta ja lähdin pitkälle ajomatkalle Santa Rosaan, pääosin uutta loistavaa tietullista moottoritietä mutta loppupätkästä mutkaista ja kotoisen kuoppaista päällystettä jo iltahämärissä kohti hotellia. Paikallisen tavan mukaan turistille vuokrattu hinnat alkaen Hyundai ei ollut aivan iskussa ja ylämäkiin piti kerätä vauhtia ja alamäissä ajaa jurruttaa myös pienillä vaihteilla ettei karannut käsistä.  Paluumatkalla oli jo vararenkaat vähissä ja ongelmat käsissä, onneksi autovuokraaja suhtautui myötämielisesti eri lentokentältä auton palauttamiseen; kv-lentokenttä vaihtui matkani aikana uuteen kenttään Comayaguelaan.

Matka suuntautui ensin Cafescor-nimiseen osakeyhtiöön Conquinissa lähellä Santa Rosaa, jossa osakkaita, kahvin tuottajia oli noin 440. Yritys toimi lyhyesti sanottuna yrityksen tavoin, oli johtaja ja puheenjohtaja, jotka pyörittivät arkea. Toimitusjohtaja vastasi tuotannosta ja valtuutettu puheenjohtaja hoiti taustalla normaaleja luottamustoimeen kuuluvia juoksevia tehtäviä. Lyhyen kaksipäiväisen tutustumisen aikana voin todeta asioitten rullavan hyvin, tuotanto toimi, suhteet olivat kunnossa sekä henki korkealla. Sivusta katsottuna voi päätellä yrityksen toimivan tuottavasti ja vastuullisesti, sekä lisäksi käyttävän myös edistyksellistä teknologiaa, mikä kokemuksen kanssa yhdessä tuottaa paremman tuloksen, esimerkkeinä mainittakoon omatuotantona prosessoidut luomulannoitteet (bakteerituotannolla kahvin jätteistä) sekä vaikkapa käsittelylaitoksen katolle asennetut aurinkopaneelit, mitkä tuottavat yrityksen prosesseille päivittäin 10 tunnin aikana kaiken niitten tarvitseman energian.  (tarve 130 kWh, tuotto 170 kWh)

Kokonaan erilainen kokemus oli seuraava matkakohde, eli Caruchil, osuustoimintajärjestö Marcalassa. Täällä ei voinut välttyä näkemästä ongelmia, vaikka kohdeaika oli täälläkin lyhyt, pari päivää. Osuusliike oli noin kymmenen vuotta sitten velkaantunut pahoin ja joutunut väärille raiteille. Isot kalliit koneet seisoivat lähinnä ruostetta keräämässä ja toiminnalle oleelliset tuotantotilat oli varattu muuhun käyttöön tai eivät olleet käytössä lainkaan. Tätä muuta toimintaa ei voi eikä pidä ylenkatsoa, siellä tehtiin hyvää pienyritystoimintaa paikallisten naisten toimesta, he tuottivat pienimuotoisesti erikoiskahvia markkinoille, mikä ymmärtääkseni meni lähinnä hyvin rajatuille kohderyhmille, sekä tiloissa järjestettiin koulutusta niin lähiseutujen lapsille kuin aikuisille, oppimista lukemaan ja kirjoittamaan. Tosin toiminta oli nyt aika lailla seis johtuen koronarajoituksista. Tuotannollinen toiminta oli noin toistasataa perhettä käsittävän osuuskunnan yrityksessä lähinnä alkeellista hyvin pienimuotoista käsityötä. Toimivien jäsenten lukumääräkään ei tainnut olla käytännössä aivan selvä, koska osa tuottajista varmaan myi satonsa jonnekin muualle mistä sai rahansa ainakin omasta mielestään varmemmin. Vastaavasti niitten tuottajien luona joita vierailin, tunnelma oli hyvä ja odottava, kenttäneuvoja toimi hyvin ja rakentavasti. -  Olen myöhemmin kuullut, että kenttäneuvoja sai potkut kun oli liikaa eri mieltä toiminnan tehokkuudesta tai tehottomuudesta. Harmi juttu.

Ongelmaa osuustoiminnallisessa liikkeessä voi helposti havaita päättämättömyydessä, ei ollut johtajaa ei johdonmukaista toimintaa, oli vain ”komiteoita” ja neuvottelevia vastaavia ryhmiä ja niitä todella monia. Kun lähes kaikilla osanottajilla on oma ja vielä pitkä mielipide, eivät asiat edisty eikä niitä saada ratkaisuun, päätökset puuttuvat. Voi varmaan sanoa, että yritystoiminnassa, oli se pohjimmiltaan minkälaista tahansa niin päätöksiä pitää saada aikaan ja kohtuullisen nopeasti. Parempi huonokin päätös kuin ei mitään. Huonoa päätöstä voi aina muuttaa ja säätää, mutta päättämättömyys johtaa – päättämättömyyteen.

Neuvoni olisi palkata tulospalkkioperusteinen ammattijohtaja, joka jatkaisi aina vuoden määräajalla eteenpäin. Taustana voisi olla osuuskuntamuoto, missä hallitus valitsisi johtajan minkä jälkeen jäsenet eivät puutu enää toiminnan johtamiseen. Hallitus vain arvioi tulokset ja antaa mandaatin jatkaa tai valitsee toisen johtajan. Tai toinen vaihtoehto on sitten perustaa osuustoiminnasta osuusjärjestö ja muuttaa yhtiö osakeyhtiöksi, mikä saattaa olla niin kivulias toimi, ettei ole mahdollinen. Koko yrityksen ajautuminen pankin haltuun ja realisointi on myös varmaan horisontissa uhkakuvana tai mahdollisuutena.

Ammattijohtaja, todellinen asiantuntija voisi käytännön pyörittämisen lisäksi löytää olemassa olevasta kansainvälisestä avustuskentästä uusia partnereita tukemaan pahasti velkaantunutta yritystä selville vesille.

Lopuksi voi todeta, että kahvin maailmanmarkkinahintojen pompsahdettua kaksinkertaiksi menneenä vuonna, niin se lupaa hyvää jaksoa paikallisille tuottajille, kunhan eivät hukkaa etsikkoaikaansa.

Tima A. Heikkilä

Suomalainen maaseudun kehitysjärjestö, FFD ry (Food and Forest Development Finland) tukee Hondurasissa kahta kahviosuuskuntaa, Caruchilia ja Cafescoria, sopeutumisessa ilmastonmuutokseen sekä muutoinkin toimeentulon parantamisessa.

Hondurasin kahviosuuskunta-hankkeessa asiantuntijakummina toimii Timo A. Heikkilä, jolla on pitkä tausta trooppisen metsähoidon asiantuntijana. Kummi on mukana hankkeessa järjestön kautta, joka Hondurasin tapauksessa on Osuustoimintakeskus Pellervo, yksi FFD:n perustajajäsenistä. Hanke on osa Pellervon vastuullisuustoimintaa.

Lue artikkeli Honduras-hankkeestamme OT-lehdessä: Suomalaista osaamista Hondurasin kahvintuottajille.

Lue artikkeli Honduras-hankkeestamme Pellervon sivuilta: Menestynyt ja kasvava vai olemassaolostaan taisteleva – kaksi esimerkkiä kahviosuuskunnista