Suurelta osin länsimaista kulutusta palveleva maatalous ja ruoantuotanto aiheuttavat mittavaa metsäkatoa tropiikin maissa. Metsien hupeneminen uhkaa luonnon ekosysteemejä ja vaikeuttaa ilmastonmuutoksen torjumista ja siihen sopeutumista. Kansainvälisistä politiikka-aloitteista ja vapaaehtoisista sertifiointijärjestelmistä huolimatta globaalin metsäkadon ongelmaa ei ole saatu ratkaistua. Millaisia tuloksia ylipäätään on mahdollista saavuttaa sääntelyn keinoin? Miksi vapaaehtoiset aloitteet eivät ole tehonneet toivotusti? Mitä toimia lainsäädännön ja sertifikaattien tavoitteiden toteuttamiseksi tarvitaan globaalin etelän ruoantuottajien näkökulmasta?

Maatalous on metsäkadon suurin suora aiheuttaja. Viljely- ja laidunmaiden raivaus etenkin kahvin, kaakaon, rehusoijan ja karjan kasvatusta varten kutistaa metsien pinta-alaa.[1] Metsäkato johtaa elinympäristöjen pirstoutumiseen ja häviämiseen. Maailman maalla elävistä, uhanalaisista lintu- ja nisäkäslajeista 80 prosenttia on uhattuna nimenomaan maatalouden aiheuttaman elinympäristöjen kadon vuoksi[2]. Samalla yli miljardin globaalin etelän ihmisen perustarpeiden tyydyttäminen, ruokaturva ja toimeentulo ovat sidoksissa luontoon[3]. Kuitenkin suuri osa etelän maatalouden tuotteista päätyy vientiin Eurooppaan ja Kiinaan. Arviolta keskimäärin 15% EU:ssa kulutettavien elintarvikkeiden päästöistä johtuu tropiikissa aiheutetusta metsäkadosta.[4]

Hallitukset ovat pyrkineet metsäkadon pysäyttämiseen vapaaehtoisten sitoumusten avulla. EU:n FLEGT-toimintaohjelmassa (Forest Law Enforcement, Governance and Trade) on tavoitteena parantaa puun jäljitettävyyttä ja ehkäistä laittomia metsänhakkuita[5]. Globaaliin vaikuttavuuteen tähtää myös valtioiden välinen REDD+-ohjelma (Reducing Emissions from Deforestation and forest Degradation), joka tukee kehittyviä maita metsien suojelussa ja hiilivarastojen kasvattamisessa. Perustamisvuodesta 2008 tähän päivään asti REDD+-ohjelmassa on käytetty 350 miljardia dollaria metsäkadon ehkäisemiseen[6].  FAOn arvion mukaan globaali metsäkato onkin hieman hidastunut: vuosien 2015–2020 välillä metsiä hävitettiin 10 miljoonaa hehtaaria vuodessa, kun edellisellä viisivuotisjaksolla tahti oli 12 miljoonaa hehtaaria. Nettohäviö on kuitenkin edelleen noin 5 miljoonaa hehtaaria vuodessa: metsäpinta-alaa siis tuhoutuu vuosittain enemmän kuin uusiutuu.[7] Poliittisilla aloitteilla aikaansaadut edistysaskelet vaikuttavat liian hitailta metsäkatotilanteen kriittisyyteen nähden.

Koska länsimaisella kulutuksella on suuri vaikutus metsäkadon syntyyn, on länsimaisten päättäjien ja yritysten vastuulla kehittää toimivia keinoja sen pysäyttämiseksi. EU-komissiossa on paraikaa valmistelussa metsäkatolaki, jonka tavoitteena on taata, etteivät EU-alueella markkinoilla olevat elintarvikkeet aiheuta metsäkatoa. Valmisteilla olevan lain pyrkimykset ovat hyvät, mutta lain arvioidaan vähentävän metsäkatoa vain 72 000 hehtaarilla vuodessa[8]. Se on reilu prosentti vuosittaisesta nettohäviöstä. Lainsäädännön vaikuttavuus riippuu paitsi lain vahvuudesta, myös siitä, millaiset edellytykset sen toteuttamiseen luodaan. Lainsäädännöllä, aloitteilla ja sertifikaateilla voidaan ainoastaan asettaa tavoitteet ja raamit metsäkadon pysäyttämiselle. Käytännön toimet tehdään tropiikin maissa ruoantuottajien ja viljelmien tasolla.

Monet tropiikin raaka-aineita hyödyntävät kansainväliset yritykset ovat sitoutuneet vapaaehtoisiin sertifiointijärjestelmiin, joihin metsien suojelu sisältyy yhtenä monista kestävyysnäkökulmista. Sertifiointijärjestelmiä ovat esimerkiksi FSC ja PEFC (puu, paperi ja kumi), Reilu Kauppa ja Rainforest Alliance (mm. kahvi ja kaakao) sekä RSPO (palmuöljy). Sertifiointien yleistyminen on epäilemättä lisännyt sosiaalista oikeudenmukaisuutta parantamalla monen viljelijän taloudellista asemaa. Valitettavasti tutkimukset viittaavat siihen, että sertifikaatit eivät useinkaan onnistu lisäämään viljelijöiden saamia tuloja ja samalla tukemaan luonnon hyvinvointia. On vaikea saavuttaa yhtä aikaa tuloksia sekä taloudellisissa, sosiaalisissa että ekologisissa tavoitteissa. Toimenpiteiden vaikutukset ovat joskus jopa keskenään vastakkaisia.[9]

Tapoja kehittää maatalouden järjestelmiä ja menetelmiä yhtä aikaa nykyistä tehokkaammiksi ja luontoystävällisemmiksi tutkitaan ahkerasti. Kestävä tehostaminen vaatii systeemitason muutoksia, toiminnan uudelleenjärjestämistä ja uusia teknologioita. Koska metsäkato on monisyinen ongelma, siihen ei ole olemassa yhtä, kaikkialla toimivaa ratkaisua. Toimenpiteitä tarvitaan paikallisella tasolla ja sekä metsä- että maataloudessa. Konkreettisia toimia ruoantuotantojärjestelmien luontomyönteiseen uudistamiseen tarjoaa esimerkiksi maa- ja metsätalouden yhdistäminen (agroforestry), jossa yhden peltokasvilajin sijaan kasvatetaan yhdessä useita viljelykasveja ja varjopuita.3 Satelliittipohjaisen tiedonkeruun hyödyntäminen kasvipeitteen määrän arvioimisessa taas on mielenkiintoinen keino metsien tilanteen todentamiseen kustannustehokkaasti[10].

On ehdottoman tärkeää etsiä poliittisia keinoja ja taloudellisia kannustimia metsäkadon hillitsemiseen, ilmastonmuutoksen torjuntaan ja luonnon monimuotoisuuden suojeluun. Kuitenkaan pelkästään sääntelyllä ja sertifioinneilla ei päästä toivottuun lopputulokseen. Joissain tilanteissa metsien hallintaa koskevan sääntelyn keventäminen voi jopa vähentää metsäkatoa. Food and Forest Development Finland -järjestö (FFD) on havainnut työssään Tansaniassa, että ihmiset ajautuvat laittomiin hakkuisiin, koska yhteisömetsien uudistussuunnitelmat ovat liian kalliita toteutettavaksi ilman ulkoista rahoitusta. Sertifioinnit ovat tuottaneet paljon hyvää, mutta kustannukset ovat usein suuria. Sertifikaatin viljelijälle tuottama hintapreemio ei välttämättä kata sertifioinnista syntyviä kustannuksia ja tulonmenetyksiä.9 Sertifioinnin monimutkaisuuden ja kalleuden vuoksi FFD on päätynyt suosimaan erityisesti paikallisille markkinoille tarkoitettujen tuotteiden kohdalla niin kutsuttua vertaistakausta (Participatory Guarantee System, PGS). Sillä saavutetaan kohtuullisia tuloksia pienemmillä kustannuksilla.

Systeemitason uudistamistyössä onnistuminen edellyttää rahoitusta ja poliittista sitoutumista monella tasolla[11], mutta myös paikallisten ihmisten osallistamista. Mitä luontomyötäisempään tuotantoon pyritään, sitä enemmän vaatimuksia kohdistuu kehittyvien maiden viljelijöiden tietotaidolle ja ajankäytölle. Näitä resursseja viljelmien tuottamasta elannosta riippuvaisilla pientuottajilla on rajallisesti. Sertifiointien rinnalla tulisikin kouluttaa paikallista väestöä metsäkadon merkityksestä, kuten yhteydestä sateiden vähenemiseen. Paikallisten järjestöjen osaamista ja tietotaitoa on tarpeen kehittää myös agroekologian, uudistavan viljelyn ja metsäosaamisen saralla. Viljelijöille ja yrittäjille tulee taata mahdollisuus osallistua toimenpiteiden suunnitteluun ja toteuttamiseen yhdessä tutkijoiden kanssa. Vuoropuhelulla ja poikkisektoriaalisella yhteistyöllä tuetaan paikallisten olosuhteiden huomioimista, opitaan virheistä ja minimoidaan konfliktien riskiä.[12]   Metsäkadon pysäyttämisen onnistumisessa yksi avainasia on kehitysmaiden pientuottajille suunnattu tuki maatalouden toimintamallien systeemiseen muutokseen.

Muokattu 28.3.2022

Heli Sihvonen

Kirjoittaja toimii Food and Forest Development Finland (FFD) -järjestössä vapaaehtoisena. Hän työskentelee ilmasto- ja luonnon monimuotoisuuskysymysten asiantuntijana Gaia Consulting Oy:ssa.

’Ruokajärjestelmän uudet suunnat’ hanke on saanut rahoitusta 2021-2022 Suomen ulkoministeriöstä